Oikeastaan ei edes kannattaisi myöntää, mutta luulenpa, että aika monelle valjakkoharrastajalle on käynyt kuten minulle lauantaina. Siis, kääk, karkuutin valjakon!!!
Sitä se tiesi, koko päivän oli sellainen olo, ettei tänään kannata lähteä ajamaan koirilla. Mummin mussukka, Lilli oli minulla hoidossa ja kun Katja tuli töistä, ajattelin kuitenkin pikkulenkin käydä ajamassa kun kerran oli hieno pakkassää.
Kaikki meni normaalisti. Koirat olivat ehkä vähän enemmän innoissaan jostain kumman syystä. Rukkaset kouraan ja köyttä irti auton keulasta. No voe, eihän se lähteny... jumittui ja kiskoa sai kunnolla. Otanpa toisenkin käden avuksi ja tyhmä, en kiertänyt käsivartta ohjauskaaren ympäri niin kuin aina teen. Naps ja koirat säntäsi reki perässä tielle. Minä jäin monttu auki siihen ensin ja karjumaan "SEEEIISSS". Ja paskanmarjat ne mitään kuunteli. Sinne säntäsivät tielle ja vasempaan, minne olemme nyt muutaman kerran ajaneet.
Kyllä oli aivot ensin jäässä kun lähdin perään juoksemaan... Ei kun autoon ja perään. Niinhän minä ne saavutin metsäautotien päässä ja huusin ovesta, että pysähtyisivät. Pyöräparin Bonnie ja Sissi olisivat pysähtyneet mutta keulassa Aatos ja Geisha vaan vilkaisivat, et mitä se siellä autossa huutelee.
Toivoin, että reki olisi jäänyt puihin kiinni metsän läpi menevällä kelkkauralla. Mutta eihän niin tietysti käy silloin kun toivoisi, vaan reki kulki niin nätisti perässä ja ankkuri vaan kynsi lumista uraa.
Jäälle päästyäni näin, että valjakko paineli täysillä kohti Kurkimäkeä. Suunta, minne me ei olla koskaan ennen ajettu, mutta nyt sinne oli selkeä kelkkaura.
Piti kaivaa puhelin ja soittaa naapurille, jolla tiesin olevan kelkan. Olivat kuulema nähneet valjakon vilahtavan ohi ja ilman kuskia. Hanna oli jo laittanut auton käyntiin, että josko minä olisin tielle lentänyt kyydistä ja iskeny pääni tai jotain. Perkule, pihassa seisoin hoo-moilasena kun koirat lähti!
No niiden kelkka oli rikki mutta Hanna sanoi että varmaan naapurin Tommi voisi lähteä ajamaan vastaan järven toisesta päästä omalla kelkallaan. Ihana kun on tuollaisia naapureita!
Minäkin juoksin takaisin autolle ja jatkoin Kurkimäkeen päin. Kävin Viiksen pihassa ja siellä ilmoitin koirahoitolan pitäjille et jos pihaan pörhältää valjakko ilman kuskia, ottaisivat kiinni ja soittaisivat minulle. Taisivat koiraihmiset nekin säikähtää tilannetta.
Jatkoin taas eteen päin kohti Kurkimäkeä. Jostain kumman syystä ajattelin kääntyä hiekkamontuille vilkaisemaan josko ne olisi sinne tulleet järven päästä. Ajelin pikkuisen matkaa ja arvaatte varmaan millainen helpotuksen huokaus oli kun mutkan takana oli valjakko ja Tommi seisoi reen jarrulla. Koirilla hengitys vaan höyrisi kun olivat sellaista haipakkaa puotellu kun ei reki paljo paina.
Kiittelin ja huokailin onnesta ... kyllä nyt pitää Tommille jonkinlainen vaivanpalkka tästä suuresta avusta järjestää..
Tommi lähti kelkkoineen mutta palasi kohta ja sanoi että tuossa voimalinjalla on tosi hyvä ura ajella koirilla.. he kuulema on siinä ajelleet nyt talvella. Täytyypä käydä joku päivä katsomassa se ura.
Mitä tästä seikkailusta opimme. Varmistus!!!
Illalla ei meinannut uni tulla kun ajattelin mitä olisi voinut sattua jos ei onni olisi ollut mukana. Autotietä pitkin puottaa neljän koiran valjakko ilman kuskia. Tosi hienosti ne oli reunassa menneet koko kilometrin matkan... jäljistä se näkyi.
Kaikkea voi sattua tässä harrastuksessa. Mutta parasta olisi, jos omat ajourat alkaisivat pihasta, eikä tarvitsisi yleisiä teitä käyttää.
