UUSIA URIA

Viikolla näytti reen pohjamuovit siltä, ettei enää voi lähteä ajelemaan. Eilen, päivänvalossa päätin vielä vähän tekohengittää niitä ja niinpä pääsin iltpäivällä kympin lenkille.

Muovi on kulunut, juuri siitä kohtaa missä seisotaan, varmaan reilun millin vahviseksi, joten tietäähän sen miten käy kun ne on ruuvilla kiinnitetty. Ruuvin kannat törröttää ikävästi ja eipä sellainen reki juuri luista. Ei muuta kuin muutama ruuvi veks niin taas päästään pikkusen aikaa.
Kyselinkin tuossa jo viisammilta, miten saisi alumiinikiskon ja niihin vaihtomuovit laitettua. Se nyt taitaa olla hukkaan heitettyä rahaa. Kuitenkin tuo reki on jo vanha ja kovia kokenu. Täytyy vaan hommata paksumpaa ja lujempaa muovia niin kyllä se treenirekenä menee hyvin.

Aamujuoton jälkeen, otin taas Sirun juoksuvyöhön ja lähdin etsimään uusia uria.
Järven jäälle pitäisi päästä ja kohtuullisen helposti. Kartalta katselin, yksi sähkölinja menee Uralintieltä Lumpeisen toiseen päähän. Ei muutakuin sitä katsomaan. Alkupätkä näytti ihan lupaavan tasaiselta ja puuttomalta mutta n 50 metriä ennen järven rantaa tuli sellainen viiden metrin kallioseinämä. Siitäpä ei reellä uskaltaisi huitasta, eikä muutenkaan alamäkeen. Liian jyrkkä pudotus oli. Sirun kanssa käveltiin järven poikki pituussuunnassa, eikä toisessakaan päässä ollut sopivaa aukkoa, josta olisi päässyt.
Tietä pitkin palattiin kotiin päin. Päätin poiketa naapuria moikkamassa. Naapurilla on tuon järven rannassa pari vuokramökkiä, jonne menee hyvä tie. Hmmmm, josko tuo antaisi luvan ajaa mökin pihan läpi :)
Ennen kuin edes ehdin ehdottaa, sanoi naapuri, että sinähän voit ajaa sieltä jäälle! Sovittiin, että soitan ja kysyn aina ennenkuin ajan, jos mökeillä on asiakkaita.

Niin sitten palasin kotiin ja valjastin koirat reen eteen ja pinkaisin kylätielle. Jäinen hiekkatie ja selpeli vaan taas ohensi pohjamuoveja... mutta liikkeellä oltiin. Koirat ensin ihmetteli, että miten me nyt tuonne käännytään kun aina olimme sen risteyksen ajaneet ohi. Tie teki yhden yhdeksänkympin mutkan, jossa reki kaatui, mutta meikä ei irtoa enää vaikka reki kaatuisikin. Jarrulla hiimaillen laskeuduimme Lumpeisen jäälle. Vastarannalla näkyi olevan luistelijoita. Nyt sitten kaivattaisiin sitä avoimen kentän johtajaa! Rantoja pitkin kiersimme oikealta ja ennen kuin rannan luistelijat tulisiviat kohdalle käskytin vasempaan ja järven poikki takaisin mökkirantaan. Aikamoista siksakkiahan se oli, kun koirat oikasivat takaisin ja olisivat halunneet käydä jututtamassa niitä luistelijoita.
Lopulta Aatos otti suunnan mökin laituriin... ja oltiin takaisin Uralin tiellä. Kävimme vielä kääntymässä melkein sen tien päässä ja metsäautotien piston päässä.
Kotiin palasimmen metsän läpi. Nyt ei onneksi lähtenyt yhtään koppeloa lentoon edestä vaan tasaisesti köpöteltiin kannokossa ja mättäiden välissä. Edellisellä kerralla piti heittäytyä pusikkoon kun meinasi vauhti nousta liikaa ja jarrua ei voinut käyttää.

Tyytyväisinä koirat joi vielä pienen juoton lenkin jälkeen ja kömpivät koppeihinsa odottamaan iltaruokaa.

Haaveissa olisi ajaa edes joku kisa tänä vuonna. Saa nähdä jääkö se vaan haaveeksi. Ei kait se niin noloa ole tuolla Paanallakaan ajaa ja kun ei ole niitä suuria sijoittumisvaatimuksiakaan. Kokemusta koirille ja itselle.

Tammikuun aurinko

Uskomatonta, miten auringolla voi olla piristävä vaikutus. Syksy ja alkutalvikin on ollut pimeää, märkää ja synkkää. Jotenkin se vetää mielen matalaksi. Jossakin vaiheessa oli mukavasti lunta ja koirilla pääsi ajelemaan ihan reen kanssa, mutta sitten kaikki urat oli jäässä ja sepelillä. Eipä halunnut lähteä koirien jalkoja särkemään.

Yhden kunnon lennonkin otin, kun tuosta pihasta lähdin reellä. Lauhan kelin vuoksi oli piha kuin luistinrata ja samoin oli tiet. Yksi päivä tuli kuitenkin lunta ja se karhensi jään pintaa mukavasti. Niinpä ajattelin käydä pikku tirvasun koirilla. Arvaten muutaman päivän joutenolo oli virittänyt koirat sellaiseen intoon, että oksat pois.

Kummallista kun oli vähän sellainen tunne, että ehkä olisi kuitenkin viisasta odottaa vielä parempia kelejä. Mutta niin siinä olin reen jalaksilla, rukkaset ohjauskaaressa kiinni.... "Mennään!"... ja niin mentiin... reki nurin heti pihassa, pienen matkan roikuin yhdellä kädellä ja lopulta sekin irtosi otteesta. "Seeeiiiisss!" mutta mitäpä innokkaat rekikoirat kuuntelee kun pitkästä aikaa pääsee juoksemaan valjaissa. Sekunnissa välähti ja hyppäsin autoon ja perään.... Ensimmäisen risteyksen jälkeen oli kaksi kävelijää, joilla mukana kultainen noutaja, viittoilivat eteen päin. Saavutin toisen auton ja auton edellä meni minun neljän koiran valjakko. Niin hienosti tien oikeata laitaa, reki somasti keikkuen perässä. Toinen auto jatkoi hiekkatietä eteenpäin kun valjakko kääntyi metsäautotielle, jossa useinmiten ajelemme. Minä tojolla perään.... miten ihmeessä saan nuo pysähtymään, huusin ikkunasta seis ja tööttäsin. Koirat vain vilkuili taakse ja ihmetteli mitä se kuski oikein autossa tekee!?. Sitten keksin, että ajan joko jalasten tai takana pitkänä olevan sieppausköyden päälle. Ja huh se onnistui, valjakko pysähtyi!
Piti siinä vielä miettiä mitä ihmettä minä teen, että saan valjakon pysymään vielä paikallaan ja auton pois köyden päältä. Lumiankkurista ei olisi apua kun ei ollut kuin jäätä ohuen lumikerroksen alla. Onneksi oli puhelin mukana, joten soitin pojalle, että tulee apuun.
Tuon alkurymistelyn jälkeen kävin vielä ajamassa tuollaiset kymmenen kilsaa.

Nyt on ollut viikon pakkasia mutta sitä kaivattua lunta on tullut vain vähän. Kärryllä kävin viikolla ajamassa mutta sekin on niin raskas ja ei se oikeasti ole niin mukavaa kuin reellä.
Toissa päivänä otin sitten reen ja ajattelin, että eihän nuo mun pohjamuovit enää mitään priimaa ole, joten tulkoon mitä tulee. Kyllähän se vähän jumitteli kun hiekkatielle oli kylvetty jotain hiekoitussepeliä ja tuo metsäautotiekin oli saanut vain ohuen lumikerroksen. Takaisin tullessa käskin koirat metsän kautta kotiin... siellä olikin paljon kivempi ajella ei kivet raapineet vain sammalmättäät suhisi. Yhteen kantoon meinasi matka tössätä mutta päästiin siitäkin irti.

Nyt tässä suunnittelen lähteväni pikku lenkille. Harmittaa kun olisi tänä viikonloppuna ollut Rautavaaralla tapahtuma, jossa olisi voinut ajella ja tavata samanhenkistä porukkaa. Mutta kun ei ole sitä kuljetuskalustoa koirille yöpymistä varten, piti jättää tämäkin väliin. Eipä tuota olisi ollut varakaan, vaikkei se edes kallis reissu olisi ollut. Piti taas ostaa lisää puuta, jottei ihan mökki jäätyisi. Tai no kyllä sen tekikin kun keittiön vesihana jäätyi. Onneksi saatin sulatettua höyryllä.Joka talossa on omat jutut, mitkä pitää tietää... taas olen oppinut uutta tästä talosta.

Mutta tänään on ollut ihana päivä. Heittelin puut liiteriin ja ihastelin talvista luontoa, että se voi olla kaunis.
Täytyy ruveta suunnittelemaan jotain reissua talvilomallle...