Viikolla näytti reen pohjamuovit siltä, ettei enää voi lähteä ajelemaan. Eilen, päivänvalossa päätin vielä vähän tekohengittää niitä ja niinpä pääsin iltpäivällä kympin lenkille.
Muovi on kulunut, juuri siitä kohtaa missä seisotaan, varmaan reilun millin vahviseksi, joten tietäähän sen miten käy kun ne on ruuvilla kiinnitetty. Ruuvin kannat törröttää ikävästi ja eipä sellainen reki juuri luista. Ei muuta kuin muutama ruuvi veks niin taas päästään pikkusen aikaa.
Kyselinkin tuossa jo viisammilta, miten saisi alumiinikiskon ja niihin vaihtomuovit laitettua. Se nyt taitaa olla hukkaan heitettyä rahaa. Kuitenkin tuo reki on jo vanha ja kovia kokenu. Täytyy vaan hommata paksumpaa ja lujempaa muovia niin kyllä se treenirekenä menee hyvin.
Aamujuoton jälkeen, otin taas Sirun juoksuvyöhön ja lähdin etsimään uusia uria.
Järven jäälle pitäisi päästä ja kohtuullisen helposti. Kartalta katselin, yksi sähkölinja menee Uralintieltä Lumpeisen toiseen päähän. Ei muutakuin sitä katsomaan. Alkupätkä näytti ihan lupaavan tasaiselta ja puuttomalta mutta n 50 metriä ennen järven rantaa tuli sellainen viiden metrin kallioseinämä. Siitäpä ei reellä uskaltaisi huitasta, eikä muutenkaan alamäkeen. Liian jyrkkä pudotus oli. Sirun kanssa käveltiin järven poikki pituussuunnassa, eikä toisessakaan päässä ollut sopivaa aukkoa, josta olisi päässyt.
Tietä pitkin palattiin kotiin päin. Päätin poiketa naapuria moikkamassa. Naapurilla on tuon järven rannassa pari vuokramökkiä, jonne menee hyvä tie. Hmmmm, josko tuo antaisi luvan ajaa mökin pihan läpi :)
Ennen kuin edes ehdin ehdottaa, sanoi naapuri, että sinähän voit ajaa sieltä jäälle! Sovittiin, että soitan ja kysyn aina ennenkuin ajan, jos mökeillä on asiakkaita.
Niin sitten palasin kotiin ja valjastin koirat reen eteen ja pinkaisin kylätielle. Jäinen hiekkatie ja selpeli vaan taas ohensi pohjamuoveja... mutta liikkeellä oltiin. Koirat ensin ihmetteli, että miten me nyt tuonne käännytään kun aina olimme sen risteyksen ajaneet ohi. Tie teki yhden yhdeksänkympin mutkan, jossa reki kaatui, mutta meikä ei irtoa enää vaikka reki kaatuisikin. Jarrulla hiimaillen laskeuduimme Lumpeisen jäälle. Vastarannalla näkyi olevan luistelijoita. Nyt sitten kaivattaisiin sitä avoimen kentän johtajaa! Rantoja pitkin kiersimme oikealta ja ennen kuin rannan luistelijat tulisiviat kohdalle käskytin vasempaan ja järven poikki takaisin mökkirantaan. Aikamoista siksakkiahan se oli, kun koirat oikasivat takaisin ja olisivat halunneet käydä jututtamassa niitä luistelijoita.
Lopulta Aatos otti suunnan mökin laituriin... ja oltiin takaisin Uralin tiellä. Kävimme vielä kääntymässä melkein sen tien päässä ja metsäautotien piston päässä.
Kotiin palasimmen metsän läpi. Nyt ei onneksi lähtenyt yhtään koppeloa lentoon edestä vaan tasaisesti köpöteltiin kannokossa ja mättäiden välissä. Edellisellä kerralla piti heittäytyä pusikkoon kun meinasi vauhti nousta liikaa ja jarrua ei voinut käyttää.
Tyytyväisinä koirat joi vielä pienen juoton lenkin jälkeen ja kömpivät koppeihinsa odottamaan iltaruokaa.
Haaveissa olisi ajaa edes joku kisa tänä vuonna. Saa nähdä jääkö se vaan haaveeksi. Ei kait se niin noloa ole tuolla Paanallakaan ajaa ja kun ei ole niitä suuria sijoittumisvaatimuksiakaan. Kokemusta koirille ja itselle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti